Juuri kun suru Kamun poismenosta oli hellittänyt kuristavimman otteensa, tuli aika hyvästellä toinen rakas ystävä ja laumanjäsen, Senni. Ei yhtään auta tieto siitä, että Senni eli harvinaisen pitkän dobermannin elämän, noin 13-vuotiaaksi. Aggressiivinen kasvain iski ikinuoreen tyttöön ja tänään iltapäivällä oli raskaan päätöksen aika. Vaihtoehtoja ei ollut.

Hain Sennin Tallinnasta koiratarhalta tytön ollessa noin 7-vuotias. Ajattelin ihan aluksi, että olen onnellinen, jos Senni saa edes muutaman mukavan kuukauden vielä. Se oli aika heikossa kunnossa ja täysin lihakseton liikunnan puutteesta. Kuumettakin tytöllä oli.

Senni tokeni kuitenkin nopeasti ja kerrostaloyksiössäni tuli vilskettä. Olin aikaisemmin asustanut siellä kahdestaan pienen Manta-koiran kanssa ja nyt seuranamme oli pyörremyrsky, jolle ei oltu opetettu lainkaan käytöstapoja. Innostuttuaan se nappasi minua hampaillaan kiinni takapuolesta (säästyin rei´iltä, sain vain mustelmia.) Aina kun yritin syödä jotain Senni sekosi ja vaati herkkujani haukkumalla. Se kiipeili pöydille ja teki pesän runkopatjaani. Kaikenlaista, mitä kellarissa pidetty narttu voi keksiä jouduttuaan yhtäkkiä sivistyksen pariin.

Alusta asti Senni oli kuitenkin totaalisen rakastettava ja aivan mahtava luonteeltaan. Se sai tuttavan tyttäreltä lisänimen kumidaiju, sillä Sennillä oli tapana työntää päänsä syliin rapsutettavaksi ja sen kuono taipui samalla luonnottomiin asentoihin, ihan kuin se olisi ollut kumia.

Sennin ansiosta sain toteutettua haaveeni omakotitaloon muutosta. Se ansaitsi mielestäni oman pihan. Niinpä aloin Sennin inspiroimana edistää asiaa ja pian se jo otti aurinkoa Tuusulassa, mummonmökin seinustalla.

Sennin jälkeen laumaan tuli muitakin koiria sen ja Mantan iloksi ja kauhuksi, mutta Senni otti kaikki tulokkaat hyvin ja stressaamatta vastaan. Se oli kaikille muille koirille liiankin pitkämielinen, mutta loputtomasta lempeydestään huolimatta se oli pitkään ainoa koiristani, joka osasi ihan oikeasti ja vakuuttavasti vahtia. Entiset naapurini kunnioittivat kaikista koiristani kunnolla vain Senniä, joka ei rähjännyt turhia, mutta teki vieraille portilla notkujille selväksi, että muuallekin voisi siirtyä notkumaan...

Ainoat asiat, jotka herättivät lempeässä Sennissä raivoa olivat moottoripyörät (myös äänekkäät mopot) ja mustat tai mustavalkoiset spanielit. Kaikuja menneestä elämästä Virossa, ilmeisesti.

Se oli luonteeltaan niin aktiivinen tapaus, että ihmisten oli lähes mahdoton uskoa Sennin ikää. Sitä pidettiin 10-13-vuotiaanakin yhä pentuna sen innokkaan sinkoilun ja hyvän kunnon takia.

Kun Sennin selkäranka pari viikkoa sitten kuvattiin, kehui lääkäri selän olevan kuin 2-vuotiaalla nartulla.

Senni oli loistavassa kunnossa vielä tänä kesänä. Muutama viikko sitten sen takapää yhtäkkiä petti alta. Epäiltiin wobbleria, joka on yleinen dobermanneilla. Otettiin näytteitä, kuvattiin, ensimmäinen lääkäri määräsi tulehduskipulääkkeitä, toinen, dobermanneihin erikoistunut kortisonia. Kortisoni auttoi hetkeksi, sitten määrää lisättiin. Eilen kunto meni todella huonoksi. Senni ei pystynyt enää kävelemään omin jaloin.

Tänään Senni vietiin magneettikuvauksiin ja tutkimuksissa selvisi, että Sennin rintakehään oli pesiytynyt aggressiivinen kasvain, joka oli levinnyt hyvin nopeasti. Vanhalla koiralla ei ollut vaihtoehtoja. Nuori koira oltaisiin voitu leikata, vanhalle leikkausta ei suositeltu. Sennin yleiskunto oli leikkaukseen liian heikko. 15:45 Senni nukkui pois.

Minulla on sinua ikävä, kumidaiju.