Äippä kertoo tästä päivästä:

Koirat osaavat pitää jännityksestä huolen. Ei käy elämä liian tasapaksuksi.

Puuh.

Iltapäivällä järjestelin tyytyväisenä pakastinta, koska ihana ystävä toi koirilleni joululahjaksi pakasteita, jotka eivät kelvanneet hänen koiralleen. Herkuttelimme tämän kiltin ihmisen kanssa joulutortuilla ja suklaamuffinsseilla KUN sain kuulla mattoa pesulasta hakemaan lähteneeltä vauvan isältä, että koirat olivat kadonneet hänen näköpiiristään ikävällä tavalla.

Minulla on tapana viedä koirat juoksemaan vapaana eräälle soramontulle noin kerran viikossa. Yleensä ne katoavat aluksi näköpiiristä pieneksi hetkeksi, koska tekevät montulla rundin. Pian ne juoksevat luokseni ja pyörivät lopun ajan näkökenttäni ulottuvissa.

Meni tunti, meni toinen. Ei näkynyt koiria. Tulevan isän piti lähteä sinne pesulaan hissukseen, jotta ehtisi ennen pesulan sulkeutumista paikalle.

Vahti- ja etsintävuoroon montulle siirryimme minä ja ystäväni. Huutelimme, kävelimme, ei merkkiäkään koirista. Aikaa kului.

Kolmas palasi pesulasta ilman mattoja. Kun se pesula oli jo mennyt kiinni...

Minä ja ystävä lähdimme ajelemaan läpi lähitienoita. Ei kuulunut haukkua mistään. Ei näkynyt koiria. Kolmas päivysti montulla. Tunteja oli mennyt jo niin monta, että piti alkaa soitella läpi poliisit ja löytöeläinhoitolat. Käännyin myös poliisi-ystävän puoleen, joka auttoi soittelussa.

Minä ja kaveri palasimme kotiin pimeän tultua. Miespuolinen jäi montulle.

Ihmettelin ihmettelemästä päästyäni, että mikä kumma koiriin oli mennyt. Koskaan ikinä ne eivät olleet kadonneet noin. Mikä saattoi olla niin vastustamatonta, etteivät ne olleet tuntienkaan jälkeen palanneet lähtöpisteeseen. En keksinyt yhtään syytä.

Sitten soi puhelin. Poliisi-ystävä soitti. Nyt oli jollain tietoa koiristani. Sain numeron ja nimen. Langan päästä vastasi maailman ystävällisimmän kuuloinen mies, joka parhaillaan piteli kiinni kaulapannasta toista karkulaista ja huuteli ohjeita vaimolleen toisen jättiläisen pyydystämiseksi. Nämä ihanat ihmiset olivat palanneet neljältä töistä kotiin ja löytäneet pihaltaan kaksi valtavaa, riehaantunutta koiraa. "Meillä on täällä tämä juoksuinen sakemanninarttu", isäntä sanoi melkein pahoittelevasti.

Ne kiltit ja ihanat!

Montulla päivystävä kaahasi paikalle ja sai autoonsa kaksi voimakkaasti sianpaskalta tuoksuvaa hullaantunutta koiraa. Olivat möyrineet sonnassa ennen kuin saivat hajun juoksuisesta nartusta. Aslan ei olisi liikkunut sieltä pihasta varmaan ennen juoksujen loppumista ja Hatun olisi jäänyt paikalle kaverin seuraksi. "Isoveljeä" ei jätetä-asenteella.

Nyt ne syövät luita ulkona. Haisevina. Ja ilmeisen onnellisina onnistuneesta iltapäivästään. Hiukan actionia ja sillai.

Olen NIIN kiitollinen tuolle jouluni pelastaneelle pariskunnalle. Ja NIIN iloinen tavasta, jolla ilmoitukseni karkuteillä olevista koirista otettiin vastaan jokaisessa paikassa, joihin soitin. Ja NIIN varma, ettei Aslan tule pääsemään enää koskaan juoksemaan vapaana siellä montuilla. Täytyy hankkia juoksutusliina sille. Ja aidatuilla alueilla saa juosta. Kunhan on kunnon aidat.

Mikä onni, että koirat sattuivat päätymään ymmärtäväisten koiraihmisten pihaan. Todellista moukantuuria. Suurempi mahdollisuus olisi ollut, että ne olisivat eksyneet jonkun välinpitämättömän (ei ilmoitusta poliisille tai muuallekaan), koiria pelkäävän (ja pahimmassa tapauksessa haulikolla varustautuneen), koiria vihaavan (haulikolla varustautuneen) tai sadistisen (kaikkea on saanut kuulla...) ihmisen pihaan.

Nämä ihanat tekivät heti ilmoituksen poliisille ja alkoivat pelotta pyydystää kiinni valtavia paskanhajuisia koiria. "Kun on näitä omiakin saanut huudella pitkin metsiä..."

Todellista hyvyyttä. Sitäkin on.