Pääsi käymään niin ihmeellisesti, että laumamme laajeni harvinaisen karvattomalla yksilöllä. Tähän asti tulokkaat ovat tupanneet olemaan nelijalkaisia...

20.1.2008 syntyi poikanen nimeltä Rurik (ristiäiset ovat tosin vasta maaliskuussa, mutta nimi oli valmiina jo ennen poikasen syntymää) ja tämän viikon keskiviikkona pienhenkilö näytti kunnioitettavassa 4,5 viikon iässä tältä:

Äippä kertoo tästä päivästä:

Koirat osaavat pitää jännityksestä huolen. Ei käy elämä liian tasapaksuksi.

Puuh.

Iltapäivällä järjestelin tyytyväisenä pakastinta, koska ihana ystävä toi koirilleni joululahjaksi pakasteita, jotka eivät kelvanneet hänen koiralleen. Herkuttelimme tämän kiltin ihmisen kanssa joulutortuilla ja suklaamuffinsseilla KUN sain kuulla mattoa pesulasta hakemaan lähteneeltä vauvan isältä, että koirat olivat kadonneet hänen näköpiiristään ikävällä tavalla.

Minulla on tapana viedä koirat juoksemaan vapaana eräälle soramontulle noin kerran viikossa. Yleensä ne katoavat aluksi näköpiiristä pieneksi hetkeksi, koska tekevät montulla rundin. Pian ne juoksevat luokseni ja pyörivät lopun ajan näkökenttäni ulottuvissa.

Meni tunti, meni toinen. Ei näkynyt koiria. Tulevan isän piti lähteä sinne pesulaan hissukseen, jotta ehtisi ennen pesulan sulkeutumista paikalle.

Vahti- ja etsintävuoroon montulle siirryimme minä ja ystäväni. Huutelimme, kävelimme, ei merkkiäkään koirista. Aikaa kului.

Kolmas palasi pesulasta ilman mattoja. Kun se pesula oli jo mennyt kiinni...

Minä ja ystävä lähdimme ajelemaan läpi lähitienoita. Ei kuulunut haukkua mistään. Ei näkynyt koiria. Kolmas päivysti montulla. Tunteja oli mennyt jo niin monta, että piti alkaa soitella läpi poliisit ja löytöeläinhoitolat. Käännyin myös poliisi-ystävän puoleen, joka auttoi soittelussa.

Minä ja kaveri palasimme kotiin pimeän tultua. Miespuolinen jäi montulle.

Ihmettelin ihmettelemästä päästyäni, että mikä kumma koiriin oli mennyt. Koskaan ikinä ne eivät olleet kadonneet noin. Mikä saattoi olla niin vastustamatonta, etteivät ne olleet tuntienkaan jälkeen palanneet lähtöpisteeseen. En keksinyt yhtään syytä.

Sitten soi puhelin. Poliisi-ystävä soitti. Nyt oli jollain tietoa koiristani. Sain numeron ja nimen. Langan päästä vastasi maailman ystävällisimmän kuuloinen mies, joka parhaillaan piteli kiinni kaulapannasta toista karkulaista ja huuteli ohjeita vaimolleen toisen jättiläisen pyydystämiseksi. Nämä ihanat ihmiset olivat palanneet neljältä töistä kotiin ja löytäneet pihaltaan kaksi valtavaa, riehaantunutta koiraa. "Meillä on täällä tämä juoksuinen sakemanninarttu", isäntä sanoi melkein pahoittelevasti.

Ne kiltit ja ihanat!

Montulla päivystävä kaahasi paikalle ja sai autoonsa kaksi voimakkaasti sianpaskalta tuoksuvaa hullaantunutta koiraa. Olivat möyrineet sonnassa ennen kuin saivat hajun juoksuisesta nartusta. Aslan ei olisi liikkunut sieltä pihasta varmaan ennen juoksujen loppumista ja Hatun olisi jäänyt paikalle kaverin seuraksi. "Isoveljeä" ei jätetä-asenteella.

Nyt ne syövät luita ulkona. Haisevina. Ja ilmeisen onnellisina onnistuneesta iltapäivästään. Hiukan actionia ja sillai.

Olen NIIN kiitollinen tuolle jouluni pelastaneelle pariskunnalle. Ja NIIN iloinen tavasta, jolla ilmoitukseni karkuteillä olevista koirista otettiin vastaan jokaisessa paikassa, joihin soitin. Ja NIIN varma, ettei Aslan tule pääsemään enää koskaan juoksemaan vapaana siellä montuilla. Täytyy hankkia juoksutusliina sille. Ja aidatuilla alueilla saa juosta. Kunhan on kunnon aidat.

Mikä onni, että koirat sattuivat päätymään ymmärtäväisten koiraihmisten pihaan. Todellista moukantuuria. Suurempi mahdollisuus olisi ollut, että ne olisivat eksyneet jonkun välinpitämättömän (ei ilmoitusta poliisille tai muuallekaan), koiria pelkäävän (ja pahimmassa tapauksessa haulikolla varustautuneen), koiria vihaavan (haulikolla varustautuneen) tai sadistisen (kaikkea on saanut kuulla...) ihmisen pihaan.

Nämä ihanat tekivät heti ilmoituksen poliisille ja alkoivat pelotta pyydystää kiinni valtavia paskanhajuisia koiria. "Kun on näitä omiakin saanut huudella pitkin metsiä..."

Todellista hyvyyttä. Sitäkin on.

Ja niin oli eilenkin. Ihanaa pikkupakkasta ja jääriitettä. Kerrassaan kaunista! Pysyisipä tällainen sää kevääseen asti...

Juuri kun suru Kamun poismenosta oli hellittänyt kuristavimman otteensa, tuli aika hyvästellä toinen rakas ystävä ja laumanjäsen, Senni. Ei yhtään auta tieto siitä, että Senni eli harvinaisen pitkän dobermannin elämän, noin 13-vuotiaaksi. Aggressiivinen kasvain iski ikinuoreen tyttöön ja tänään iltapäivällä oli raskaan päätöksen aika. Vaihtoehtoja ei ollut.

Hain Sennin Tallinnasta koiratarhalta tytön ollessa noin 7-vuotias. Ajattelin ihan aluksi, että olen onnellinen, jos Senni saa edes muutaman mukavan kuukauden vielä. Se oli aika heikossa kunnossa ja täysin lihakseton liikunnan puutteesta. Kuumettakin tytöllä oli.

Senni tokeni kuitenkin nopeasti ja kerrostaloyksiössäni tuli vilskettä. Olin aikaisemmin asustanut siellä kahdestaan pienen Manta-koiran kanssa ja nyt seuranamme oli pyörremyrsky, jolle ei oltu opetettu lainkaan käytöstapoja. Innostuttuaan se nappasi minua hampaillaan kiinni takapuolesta (säästyin rei´iltä, sain vain mustelmia.) Aina kun yritin syödä jotain Senni sekosi ja vaati herkkujani haukkumalla. Se kiipeili pöydille ja teki pesän runkopatjaani. Kaikenlaista, mitä kellarissa pidetty narttu voi keksiä jouduttuaan yhtäkkiä sivistyksen pariin.

Alusta asti Senni oli kuitenkin totaalisen rakastettava ja aivan mahtava luonteeltaan. Se sai tuttavan tyttäreltä lisänimen kumidaiju, sillä Sennillä oli tapana työntää päänsä syliin rapsutettavaksi ja sen kuono taipui samalla luonnottomiin asentoihin, ihan kuin se olisi ollut kumia.

Sennin ansiosta sain toteutettua haaveeni omakotitaloon muutosta. Se ansaitsi mielestäni oman pihan. Niinpä aloin Sennin inspiroimana edistää asiaa ja pian se jo otti aurinkoa Tuusulassa, mummonmökin seinustalla.

Sennin jälkeen laumaan tuli muitakin koiria sen ja Mantan iloksi ja kauhuksi, mutta Senni otti kaikki tulokkaat hyvin ja stressaamatta vastaan. Se oli kaikille muille koirille liiankin pitkämielinen, mutta loputtomasta lempeydestään huolimatta se oli pitkään ainoa koiristani, joka osasi ihan oikeasti ja vakuuttavasti vahtia. Entiset naapurini kunnioittivat kaikista koiristani kunnolla vain Senniä, joka ei rähjännyt turhia, mutta teki vieraille portilla notkujille selväksi, että muuallekin voisi siirtyä notkumaan...

Ainoat asiat, jotka herättivät lempeässä Sennissä raivoa olivat moottoripyörät (myös äänekkäät mopot) ja mustat tai mustavalkoiset spanielit. Kaikuja menneestä elämästä Virossa, ilmeisesti.

Se oli luonteeltaan niin aktiivinen tapaus, että ihmisten oli lähes mahdoton uskoa Sennin ikää. Sitä pidettiin 10-13-vuotiaanakin yhä pentuna sen innokkaan sinkoilun ja hyvän kunnon takia.

Kun Sennin selkäranka pari viikkoa sitten kuvattiin, kehui lääkäri selän olevan kuin 2-vuotiaalla nartulla.

Senni oli loistavassa kunnossa vielä tänä kesänä. Muutama viikko sitten sen takapää yhtäkkiä petti alta. Epäiltiin wobbleria, joka on yleinen dobermanneilla. Otettiin näytteitä, kuvattiin, ensimmäinen lääkäri määräsi tulehduskipulääkkeitä, toinen, dobermanneihin erikoistunut kortisonia. Kortisoni auttoi hetkeksi, sitten määrää lisättiin. Eilen kunto meni todella huonoksi. Senni ei pystynyt enää kävelemään omin jaloin.

Tänään Senni vietiin magneettikuvauksiin ja tutkimuksissa selvisi, että Sennin rintakehään oli pesiytynyt aggressiivinen kasvain, joka oli levinnyt hyvin nopeasti. Vanhalla koiralla ei ollut vaihtoehtoja. Nuori koira oltaisiin voitu leikata, vanhalle leikkausta ei suositeltu. Sennin yleiskunto oli leikkaukseen liian heikko. 15:45 Senni nukkui pois.

Minulla on sinua ikävä, kumidaiju.

Kamu 9.6.1993 - 4.9.2008

 

Nyt on mieli sanoinkuvaamattoman raskas:(